Vaikka kuinka niin toivoin ja odotin, niin ei! Ei se tälläkään viikolla sitten ole helpottanut. Töitä riittää vaikka millä mitalla, eikä vähiten meidän uuden työntekijän taholta. Ei siitä ole kauaa, kun itsekin olin samassa tilanteessa (reilu vuosi), mutta ei mulla alku nyt noin hankalaa ollut.

Uusi työntekijä on ikään kuin jo heittänyt takin naulaan. Ennen kuin on edes kunnolla päässyt alkuunkaan. Alusta lähtien valittanut sitä, ettei tämä ole hänen alaansa ja ettei tästä tule mitään. Sitä hän on jauhanut mulle alusta lähtien ja nyt kolmen viikon jälkeen tekisi mieli -suoraan sanottuna- sanoa hänelle, että "painu sitten *piip*. Ollaan yritetty kouluttaa, eikä varsin vähiten minä. Tuntuu vaan todella turhauttavalta antaa niin paljon omaa aikaa ja ennen kaikkea paljon aikaa mun töiltä, jotka pitäisi kaikesta huolimatta hoitaa. Ja hoitaa ensiluokkaisesti, niin kuin pomo ja asiakkaat odottaa.

Se siitä aiheesta. Pitäisi todella oppia jättämään työasiat taakseen siinä vaiheessa, kun poistuu konttorin ovista ulos. Se ei vain ole aina niin helppoa kuin luulisi. Vaikka työ on itsessään sellaista, etten (onneksi!) voi töitä konkreettisesti kotiin kantaa, niin mielessään ne kantautuu väkisinkin. Ja joka päivä.

Oli ihana taas jutella äidin ja pikkusiskojen kanssa. Siskot oli saaneet päähänsä pakkomielteen siitä, että kun me ensi viikolla ollaan menossa sinne, niin heti maanantaina täytyy tehdä kotitekoinen pizza. Alusta lähtien. Täytyy nyt vain yrittää huomenna tai viimeistään viikonlopun aikana käydä ostamassa pikkusiskoille "tuliaisia". Toisin sanoen meikkejä. Niitä ne odottelee...  :)

Nyt ei muuta kuin telkkarin ääreen. Saa pienen häivähdyksen ei-todellista-maailmaa... Terveellistä tai ei, niin telkkarin orja olen.